Maailma on täynnä oppeja johtajuudesta. Samalla näiden oppien ongelma on, että ne yrittävät olla selkeitä ja selviä, ja kovin usein nämä jopa rehvastekevat sillä, että ne eivät halua monimutkaistaa, ja että ne “sanovat suoraan”. Noh, antakaa minunkin sitten sanoa suoraan: P-sk-n marjat.
Jos voin yhden ainoan asian sanoa, niin johtajuutta tutkineena, johtajia neuvoneena, ja johtajuutta harrastaneena, niin se tulee tässä. Johtajuus, ilmiönä ja toimena, on niin moninainen ja ristiriitainen, ja niin kaukana yksinkertaisesta käytännöstä ja selkeästä sääntökokoelmasta kuin olla ja voi. Jos väittää muuta, valehtelee – tyhmyyttään, tietämättömyyttään, tai vähemmän mairittelevista syistä. Johtajuus ei ole yksinkertaista, eikä yksioikoista. Jos mitään, se on ristiriitaista – paradoksaalista.
Moni vieroksuu tätä, ja tavallisesti ihmiset eivät pidä paradokseista. Ne ovat ongelma, ja välillä kuvittelemme ne logiikan vihollisiksi – ja me haluamme niin kovasti olla loogisia, järkeviä, tilannetta hallitsevia. Mutta paradoksi ei ole logiikan, eikä johtajuuden vihollinen. Päinvastoin.
Väittäisin että suurin osa johtajista tietää että johtajuus ei ole yksi ainoa, selkeästi määritelty asia. He ymmärtävät, joskaan eivät aina tietoisesti, että johtaminen on paradoksaalista toimintaa.
Se on näyttämistä mitään näyttämättä.
Se on tilan luomista tilaa rajaamalla.
Se on huutamista hyvin hiljaa.
Johtaja ei ole hän joka toteuttaa määritelmää, vaan hän joka toimii vaikkei selkeää vastausta ole. Johtaja on välillä itsessään paradoksi – insinööri humanistina, pehmeä kovis, improvisoiva virkamies.
Johtajat ovat moninainen ryhmä, sekalainen seurakunta, ja olen oppinut että heidän ajatusmaailmansa ja heidän toimensa ovat olleet kaikkea muuta kuin sitä “suoraa puhumista” jonka perään jotkut johtajuusajattelijat niin kovasti halajavat. Tämä ei ole heikkous, se on suuri vahvuus.
F. Scott Fitzgerald on todennut, “The test of a first-rate intelligence is the ability to hold two opposing ideas in mind at the same time and still retain the ability to function.” Väittäisin että sama pätee johtajuuteen. Suuret johtajat eivät ole putkiaivoja, vaan kykeneviä pitämään mielessään ei vain kaksi, vaan monen monta vastakkaista ideaa, ilman että tämä vähentää heidän toimintakykyä.
Joten meidän pitäisi juhlistaa johtajuutta paradoksina, ja niitä tapoja joilla johtajat voivat toimia ajatellen, että maailma on yhtä aikaa rajallinen ja rajaton, meret samanaikaisesti punaisia ja sinisiä, organisaatio sekä yksi kulttuuri että tuhansia yksilöitä.
Tämä on myös syy miksi johtajuus on sekä hauskaa että haastavaa, sekä ihastuttava tieteellisen tutkimuksen kohde että aidosti arvostettava taide. Johtajuudesta on moneksi, monille, monin tavoin, ajoin, paikoin. Johtajia on moneen junaan. Se on hieno asia, eikä mitenkään tarkoita sitä, että johtajuus olisi tämän kautta mitenkään vähemmän todellista.
Tässä on paljon opittavaa. Johtajille, ja professoreille.
Kirjoittaja Alf Rehn on professori.
